|
Vesa KuusavaOlen joskus miettinyt valokuvauksesta näin: samalla tavalla kuin lika on ainetta väärässä paikassa, minulle valokuvaus on keino rajata, koota ja pelkistää näkymiä ja siirtää ne paremmin katseluun sopivaan muotoon. Suorakulmioksi seinälle, tuttuun paikkaan. Keskustelun, hyminän, puhinan, tuhinan kohteeksi tai vain taustalle. Näin niistä on helpompi nauttia, ilman häiritseviä aiheen ulkopuolisia elementtejä. |
1. Milloin aloitit valokuvauksen ja miten se alkoi?
Olen ollut kiinnostunut valokuvauksesta jo alle kymppikesäisenä, lähinnä kai siksi että äitini kuvasi todella paljon. Sain Jugoslaviassa varastetun 126-koon pak-kameran tilalle, tuolloin kovasti tyrkytetyn 110-koon pokkarin. Omasta halustani, pakko myöntää. Sen tajusi jo 13-vuotiaana, että se kamera oli surkea esitys ja homma lähtikin oikeasti rullaamaan vasta, kun sain kylässä käyneeltä velipuoleltani puolikoon pokkari-Olympuksen. Löytyi aikavalotukset, 1,9-valovoimainen terävä optiikka ja -oikeastaan ihan hyvän, erilaisen näkökulman sommitteluun tuova pystyformaatti.
Tämä oli ehkä hieman tekninen lähestymistapa valokuvauksen jaloon harrastukseen, mutta minulla on siitä, minulle ominaisesta ajattelusta vielä kuvaavampi esimerkki: aloin väistämättä himoitsemaan järjestelmäkameraa ja haalin kaikki mahdolliset esitteet ja tiedot sängyssä hartaasti tutkittavaksi. Huomasin Olympus OM-1:n erittäin tyylikästä, aukeaman kokoista halkileikkauskuvaa silmät värähtämästtä tuijottaessani ajattelevani, että: "Onpa hieno, mahtavaa tekniikkaa ja kaikki vain siksi, että saataisiin aikaiseksi paperilappuja"
Tottakai ihailin monia hienoja valokuvia ja halusin itsekin ottaa hyviä kuvia. Pitkään unelmien, etukäteissuunnitelmien ja etsimestä näkyvän kuvastuksen ja lopulta kädessä olevan kuvan kanssa ei ollut kyllä juuri mitään tekemistä keskenään.
2. Millä kuvaat nykyisin? Jos filmille niin voisitko ajatella siirtyväsi digiaikaan?
Nikon F4:llä ja Nikon FE-2 kinokoossa, 645-koossa Zenza Bronica ETRS:llä ja kännikamerana on Pentaxin Optio550 -digi. Minulla on kyllä muitakin kameroita, paljon. Edellä mainitsemani Olympuksen Pen D2 on hyllyssä D3:sta kaverin saaneena. Omistan myös erilaisia Pentaxeja, Minoltoja, Canoneita ja Nikoneita. Onpa seassa yksi Contaxkin. Kai noita parikymmentä kameraa on kaikenkaikkiaan. Jonkinlaista kamerahörhöyttä on siis havaittavissa, enkä olisi sitä ensimmäisenä kieltämässä. Noissa vehkeissä on monia kiinnostavia asioita pinnan alla: miten ne on ajateltu, mikä on ollut valitun ergonomian päämääränä, miksi etsintiedot on sijoiteltu näin jne. teknistä blaablaata ja vielä hekumallisena pohdinnan kohteena: miten laitteen huonot puolet on koitettu kääntää markkinoinnissa eduksi. Kaiken tämän hauskuuden lisäksi näillä saa vielä niitä paperinpalojakin.
Tämä digiaika tuo mukanaan paljon kuvaamisenulkopuolista toimintaa, mikä ei laiskaa luonnetta kiinnosta. Diat ovat niin helppoja kun ne käy hakemassa kehityksestä niin siinä ne ovat; mitään ei tarvitse välttämättä tehdä. Toki digilläkin voisi kaiken siirtää kiintolevylle ja unohtaa sinne. Tuntuu vain hölmömmältä säilytellä hirveää määrää kuvia tiedostoina kuin dialiuskoina, en tiedä miksi. Ehkä kiintolevyillä olevien skannitiedostojen korruptoituminen ja kuvamassan holhoaminen on alkanut kyllästyttää jo filmiaikana, vaikka voisinkin skannata pilalla olevat kuvat uudelleen. Näet-heti-tuloksen -ajatuksesta ei ole minulle mitään iloa, en halua katsella juuri otettuja kuvia mistään välineestä, en ainakaan pikkunäytöltä. Eikä minulla ole juuri koskaan kiirettä saada kuvia mihinkään, en elä niin hektistä kuvakulutusjuhlaa. Minun kuvani voivat olla viimeviikkoisia tai kymmenen vuoden takaa, ei tuoreus tuo niihin mitään lisää. Epäilemättä tulee myös digirunko ostettua, kunhan hinnat laskeutuvat filmikameroiden tasolle, mutta jääkö se kokeiluksi, vaihtoehdoksi, vaiko korvaavaksi formaatiksi: en voi tuota tietää. Nautin diojen voimasta, mutta tiedän että monelle muulle ja moneen muuhun käyttöön digi on omiaan. Omat kokemukset digipokkarillani ovat olleet musertavia, mutta samalla valaisevia. Sitä ei toki voi verrata järjestelmäkameraan, enkä vertaakaan, mutta tiedostojen etäisyys ja jonkinlainen arvottomuus on kyllä tullut ilmeiseksi. En jaksa edes käännellä niitä kuvia pystyyn, saatika nimetä tai tietokantaa pusata.
3. Mikä inspiroi sinua?
Pinnat, pinnanjako ja pelkistys.
4. Jokaisella valokuvaajalla on oma tyyli ja mieltymys. Mikä on sinun oma tyyli joka erottaa kuvasi muiden kuvista?
Erottaako niitä? Minä kuvaan paljon ja mielelläni pintoja tai pinnoiksi kuvissa muutuvia elementtejä. Se ainakin sopii hyvin hieman keskittymiskyvyttömälle luonteelleni: se ettei edessäni tapahdu paljon. Olisi tietysti mukava ajatus olla tilannekuvaaja ja ratkaisevan hetken ikuistaja, mutta tiedän jo tämän ikäisenä että se ei ole minun heiniäni. En halua ottaa ja kahlata tuhansia kuviani löytääkseni sen hyvän sieltä seasta. Omien kuvien arvioiminen kun on niin pirun vaikeata, ainakin jollei malta odottaa vähintään muutamaa kuukautta kuvien otosta, niihin etäisyyttä saadakseen.
5. Mikä on mielestäsi hyvä kuva joka kiinnittää huomiosi?
Hmm, jos läheltä haluaa esimerkin niin viimeisimmät erittäin hyvät kuvat ovat olleet: Miemo Penttinen: kaksi väriä: sininen ja Joona Rouhiainen: Henna (Linkii poistettu: valokuva.net)
6. Miten haluaisit kehittyä valokuvaajana?
No hmm, vaikeat tilanteet ja pakkokuvat, niistä olisi hyvä selvitä tyydyttävästi. Ja filosofosemmalta kannalta, haluaisin olla tyytyväisempi kuviini ja itseeni kuvaajana.
7. Mikä on paras kuvauskokemuksesi?
Ei nyt tule mitään järisyttävää mieleen mutta aika mieluisa hetki oli, olsiskos ollut vuonna 1991, kun olin saapunut iltalaivalla Tanskaan 76-mallin volkkaripakullani. Olin matkalla länsirannikolle purjelautailemaan. Maantien P-paikalla nukkumisen keskeytti iltaoluiden aiheuttama ulkoilutarve.Kalsareissani siinä aamusumussa notkuessani huomasin viereisellä pellolla hevosia ja kaivoin kameran autosta. Otin yhden kuvan maisemasta ja siinä kylmästä tutistessa ajattelin että kai sitä nyt toisenkin kuvan voisi ottaa. No löytyihän siitä kolmen metrin päästä hieman hämähäkinverkkoa jossa oli kastetta pinnassaan. Otin siitäkin yhden kuvan ja painuin äkkiä takaisin makuupussiin maiskuttelemaan. Jälkikäteen ajateltuna ovat kyllä olleet ilman muuta parhaat kaksi peräkkäistä otosta, mitkä olen moisella tyylillä ottanut.
8. Mitä mieltä olet nousevasta mielenkiinnosta valokuvausta kohtaan?
Enpä tiedä, onko sellaista?
9. Sinulla on ollut kaksi näyttelyä. Miltä tuntui nähdä omat työsi seinällä ihmisten arvosteltavina?
"Toosi kallista"
10. Millä tavalla ihmiset ovat vastaanottaneet työsi?
Jos puhutaan edelleen näyttelyistä, niin näyttelypalaute on ollut pääosin positiivista, mutta harva oikeastaan jaksaa palautetta vieraskirjaan kirjoitella. Itse asiassa en taida juuri itsekään moisiin koskea, edes nimeä vääntääkseni. Mukavinta on tietysti jos jostain kuvasta pidetään niin paljon, että sellainen halutaan omallekin seinälle.
11. Kuinka paljon ajastasi vietät valokuvauksen parissa?
Se nyt vaihtelee kokoaikaisesta meuhkaamisesta kameran pölyttymiseen, vaikea sanoa. Tätä aaltoilua on kuitenkin jatkunut niin kauan että en tunne oloani oudoksi vaikka en kuvaisi yhtään moneen viikkoon, tai jos ei kuvaaminen tai kuvat kiinnosta yhtään. Kyllä se sieltä taas iskee usein aika yllättäen -tuo kuvausinto.
12. Olisiko sinulla vinkkejä muille valokuvaajille?
-Ainakaan ei kannata pilata mukavaa vapaa-ajan touhua tylsään ammattiin vaihtamalla. Ainoa tapa olla omaehtoinen on olla sitä; myymällä intohimoaan ei saa kuin rahaa ja sitäkin hyvin vähän.
-Varsinkin maisemakuvauksessa kannattaa tarkkailla maisemaa yhdellä silmällä: jos maisema muuttuu tylsän ja lattean näköiseksi, on se sitä luultavasti myös kuvassa.
-Taannoisessa Henri Cartier-Bressonin tv-dokumentissa oli erittäin mielenkiintoinen, Koudelkan mainitsema juttu etäisyyden otosta kuvaustapahtumaan ja omiin tunteisiin kuvista ja siksi ulkoisten näkijöiden tarpeesta. Ah, että tuntui hyvältä kuulla tuota toisen suusta, varsinkin erittäin hyvän kuvaajan suusta! Sekä C-B:llä että Koudelkalla tämä näkijä oli Robert Delpire. Toisaalta aika järkyttävää ajatella, että minun eniten kunnioittamat kuvaajat: kumpikaan ei sis tiedä mitkä heidän kuvistaan ovat hyviä! Opetus, jos sellaista tässä on: omien kuvien analysointi ja arvioiminen ON vaikeata, ja yhtä vaikeata on löytää joku, joka osaisi ja teksisi sitä kuvaajan puolesta.
Vesa Kuusavan kotisivut: www.vesakuusava.com
Näyttelyt: